Kyöpelinvaaralla

Eräänä aurinkoisena päivänä päätin ehdottaa lapsille (2 ja 3-vuotiaille) josko lähdettäisiin noitavuorelle... Kahdesti ei tarvinut kysyä, kun jo eväitä oltiin pakkaamassa hurjan kysymystulvan kera "lentääkö noidat siellä, missä ne asuvat, mikä noidan nimi on, näemmekö muumilaakson noidan". Oi lasten iloa ja vilpitöntä intoa, siitä on hyvä ottaa itsellekin mallia.

Yöllä oli ollut pakkasta kymmenkunta astetta, mutta päivän edetessä lämpötila oli nousemassa viiteen lämpöasteeseen, joten lähdimme noitavuoren valloitukseen heti aamupalan jälkeen.

Retkikartta ja Laavu.org on ollut ahkerassa käytössä, kuten myös netin Tulikartta. Niitä tutkimalla on helpompi miettiä, minne oikeasti kannattaa lähteä pienten seikkailijoiden kanssa. Ei ole tarkoitus sammuttaa innokkaiden retkeilijöiden kipinää luontoon ja pitkiin patikointeihin heti pienenä, vaan pikemminkin antaa luontokokemuksia ja onnistumisen tunteita.

Kyöpelinvaaran laavu sijaitsee Liperissä. Vaikka paikka on kotoamme vain kymmenen kilometrin päässä, en ollut aikaisemmin tiennyt sen olemassaolosta, joten se oli käytävä katsastamassa. 



Jätimme auton Vaiviossa srk kurssikeskuksen pihalle, josta lähdimme tepsuttelemaan hyvin verkkaisesti tietä pitkin kohti noitien kotia. Seikkalumatkaa laavulle asti olisi noin 800 metriä yksityistietä pitkin ja laavu sijaitsee aika lähellä tietä. Retkikartta kännykässä riitti hyvin kartaksi.

 Sää todella suosi tänä aamuna lämpimästä pitäviä. Aurinko oikeasti lämmitti. Pohjalampin jäällä istui paljon pilkkijöitä, hieman teki mieli lähteä itsekin jäälle istuskelemaan.

Tie Kyöpelinvaaralle oli paikoin sula, paikoin todella jäinen. Liukkaimmat kohdat oli parasta laskea peppumäkeä, tai kävellä kestohankea pitkin metsässä. Kymmenistä pysähdyksistä huolimatta pääsimme perille noitien kotiin ja aloimme miettiä, minkä nimisiä noita siellä asui...

Kyöpelinvaaran laavu koristeltuna esiintymishaluisella retkeilijällä

Aurinko valaisee polun kauniisti

Ei savua ilman tulta

Hyvä sateensuoja, ei niinkään tuulen/itikoitten pitävä.

Kuvan metson tytöt tunnistivat kalkkunaksi, esittivät jopa kalkkunapantomiimin.

Alueella kulkee hyvin merkitty luontopolku.

Laavu oli mielestäni jotenkin noitamaisen tunnelmallinen, hyvässä mielessä. Paikka on lisäksi hiljainen (ainakin ilman lapsia), yksinkertainen ja kauniilla paikalla. Polttopuita oli seinän vieressä reilusti sen verran, että nakit ja ryynimakkarat saatiin lämmitettyä. Makkaratikutkin löytyi paikanpäältä. Ulkohuussia siellä ei ole.
Laavun noidat Rupinenä ja Vihuliainen olivat harmittavasti lähteneet päivälennoille, joten emme voineet heille tarjota mehua. Heidän luudat olisivat olleet mielenkiintoisia nähdä, sen sijaan ihailimme tikan työpajaa makkaroiden kypsyessä nuotiolla.

Eväiden syönnin jälkeen onkin aina välittömästi se aika, että retki on tehty ja kotiinpaluu on edessä. Näillä retkillä lapset määräävät tahdin. Usein saa käyttää mielikuvitusta, miten seuraava etappi saavutettaisiin ilman korviahuumaavaa melusaastetta. Toinen haaste on hillitä alkumatkasta sinne tänne sinkoilevia vauhtipakkauksia sen verran, että takaisintulokin onnistuu ihan omin voimin ilman aikuisten reppuselkiä. Muutaman kerran ollaan tehty lumienkeleitä, tutkittu kiviä, istuttu syömään lunta ja mitä nyt milloinkin sattuu mieleen tupsahtamaan. Vain mielikuvitus asettaa rajat.

Luontopolku oli parempi kävellä, kuin jäinen tie

Kyöpelinvaara

Tässä ihmetellään jäniksen ruokavaliota.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut. Viimeiset kaksisataa metriä olivat raskaita pienten jalkojen askeltaa, mutta sekin väsymys helpotti nopeasti autolle päästyämme. Pientä tankkausta metsämarjakeittoa pillillä juotuna ja varsinkin se ilmoitusluonteinen asia, että tiedossa oli uimahallireissu heti retken perään.