Keväthangilla

Maaliskuu on suonut upeita hiihtokelejä pitkin metsiä, aukeita ja soita. Siinä vaiheessa, kun koira on enimmät höyrynsä juossut pois, uskallan antaa sille vapauttavan käskyn juosta edelläni ja ehkä "hieman" vetää. Auttaa mummua mäesä. On se hurja vetokoira. Pikinokan ominaisuuksien lisäksi siinä taitaa virrata piilevää vetokoiraa.

Yritin kehittää hiihtotaitoani ihan julkisilla, hoidetuilla laduilla muutaman kerran, mutta tunsin jotenkin olevani väärässä paikassa. Kaikilla oli siellä hirvittävä kiire jonnekin...joten lyhyeen loppui meikäläisen kuntohiihtoura.

Omaa hiihtämistäni ei hyvällä mielikuvituksellakaan voi kutsua hiihtämiseksi, vaan räpiköinniksi, siitä huolimatta olen nauttinut todella paljon hankikeleistä auringonpaisteessa.
Jokaisen pyllähdykseni, koiran remmiin solmiutumisen, juurakoihin törmäyksien ja alamäet peffalla laskien olen aidosti vain nauranut itselleni. Risujen sivaltaessa poskiin en kyllä ole naureskellut, joten parantamista on vielä paljon. Haasteellinen maasto on huvittava kulkea.

Suksinko suoraan, kyllä.

Tässä kuunnellaan palokärkeä

Paussi

Kestohankiaallokko

Suomen talvi on kaunis

Suksimisreissuillani olen bongaillut kaikenlaisia jälkiä, enemmistönä ovat jänöjussit, oravat, hirvet ja hiiret. Parilla reissulla löysin joitain isompia jälkiä, jotka aiheuttivat välittömästi aivoissani laulamisrefleksin. Tarpeeksi isolla äänellä sulosoinnuin kun laulelee metsässä leevi and the leavingsin pohjoiskarjalaa, sen kuulee varmasti kaikki.. en siis ole onnistunut näkemään isompien jälkien jättäjää. 

Tässä tuumaillaan pinkin sytkän sielunelämää.

Tällä kertaa mittanauhana oli sauvan porkka...

...ja koiran tassut ja oma 43 mono

Koskapa en ole liikoja kuvia ottanut suksiessani, päätän keväthankiraporttini tähän. 

Suksikaa ilolla, mutta älkää suksiko kuuseen.