Patvinsuolla 10.10-15

Joka arkipäivä odotellaan viikonloppua. Se tarkoittaa jotain hauskaa puuhaa. Aamukahvia hörppiessäni tuli mieleen lähteä käymään jossain kauempana koiran kanssa kahdestaan. Päätin lähteä Herajärven eteläpäätä tepsuttelemaan pikku pätkän. Karttaa selaillessani isäntä sanoi, että mene vaikka Petkeljärvelle tai käy kiertämässä Suomun kierros. Koordinaatit vaihtuivat heti. Kohteeksi vaihtui Patvinsuon länsilaita, miehelle annoin informaatioksi ajavani Lahnalammen parkkipaikalle, josta teen pienen edestakaisen kierroksen kohti Suomua, tai Terettiä. Olemme puolison kanssa retkeilleet Patvinsuon alueella, Suomun ja Koitereen rannoilla, mutta suurin osa Patvinsuon alueesta on näkemättä.
Kello oli tikittänyt jo pitkälle aamupäivään, kun nappasin lenkkimakkarapötkön, vesipullot ja reissumiehet eväsleiviksi reppuun, innosta sinkoilevan koiran remmin päähän ja huikkasin perheelle heipat.

Autoon istuessa tuli heti hyvä fiilis. Lämpöasteita oli yksi ja hymyilytti jo valmiiksi,kun tiesi pääsevänsä metsään, tai noh, suollekin. Joensuusta on Patvinsuon Lahnalammen parkkipaikalle reilu 80 km. Auton tankkauksen jälkeen huomasin, ettei varmaan kannata pikkukengillä lähteä reissuun. Täyskäännös ja kotiin maihareitten hakuun. Siellä ne kengät odottivat tuulikaapissa hakijaansa. Uusi yritys ja Lehmon kohdilla huomasin, kuinka auto vänkäsi, ohjaus oli raskas. Hissunkissun jatkoin ajelua Uuron absille ilmanpaineita tarkistamaan. Eipä tarkistaa tarvinnut, kun yksi rengas oli silminnähden tyhjä. Alle kilo ei varmaan ihan riitä.. Ilmaa renkaaseen (kiitos vanhemmalle herrasmiehelle renkaantäyttöohjeista) ja matka jatkui.

Lahnalammen p-paikan opaste löytyi hyvin ja jo hetken päästä oli pysäytettävä auto. Tien reunalla, Hiienkankaalla ennen kansallispuistoa oli upeita keloja, joista oli saatava kuvia. Mykistyttävän upeita, myhkyräisiä, vanhoja puita.

Lahnalammen parkkipaikalla olin puolenpäivän aikoihin. Paikalla oli valmiiksi neljä autoa parkissa. Vettä ja räntää tihutti ja tuuli puhalsi mukavasti. Huppu päähän. Upea retkeilypäivä edessä. Tänään vain löntystelen ja näpsin valokuvia.

Ensin ylitettiin Lahnasuon yksi nurkka pitkospuita pitkin. Vasemmalla puolella pitkospuita oli Lahnasuo, oikealla vilahti Maksimanlampi.

Käytiin vilkaisemassa lintulava, joka sijaitsi parinsadan  metrin piston päässä Ison Maksimansaaren eteläreunalla. Kyllä sieltä varmaan lintuja näkyy, itse en nähnyt mitään edes kiikareilla, vaikka kuinka tiirasin kohti Lahnasuota. Selkäni takana tiaiset huutelivat puuhilleni. Lintulava oli jo hieman elämää nähnyt, repsahtanut sanoisin.

Reitti jatkui polkua pitkin ylös kaunista kangasmetsää. Vesisade vaihtui räntäsateeksi ja painvastoin. Polku oli hyvä tepsutella.

Sitten laskeuduttiinkin Patvinsuon puolelle. Eteen avautui kilometrin mittainen kiitorata, lue miltei tikkusuorat pitkospuut.

Yllättäen sade ja tuuli loppuivat ja aurinkokin pilkisteli pilvien takaa. Sitten alkoikin hyvin hidas eteneminen. Kyllä suo voikin olla kaunis, kun hidastaa vauhtia, katsoo maisemaa ja yksityiskohtia ajatuksen kanssa.

Suolla aika on kuin pysähtynyttä elämää. Täynnä elämää, selviytymistä ja kuolemaa. Syvällinen ajatukseni, mutta ehkä totta.

Pieni Surkanvaara taustalla valaistuna

Haaveillessani pitkospuilla karpaloita napsien, vatsa antoi muistutuksen siitä Nälmänjoen nuotiopaikasta edessäpäin.

Nälmänjoki ylitettiin söpön sillan avulla. Edessä oli pikku pätkä pitkospuita ja edessämme näkyi Pienen Surkanvaaran reunassa oleva telttailu/nuotiopaikka. Koira kuuli tai haistoi nuotiopaikalla olevat ihmiset jo ennen siltaa ja yritti ihmisrakkaana ryntäillä eteenpäin ilman minua. Pitkospuilla se onneksi osaa rauhoittua kulkemaan takanani vetämättä. Liukkaat pitkospuut eivät muuten olisi helppoja tempoilevan koiran kanssa kulkea.
Nuotiopaikalla oleva pariskunta olivat ajatelleet minua ja sytyttäneet nuotion valmiiksi. Vaihdoimme muutaman lauseen ja he jatkoivat marjaämpäreineen matkaansa kohti Lahnalammen parkkipaikkaa. Lisäsin nuotioon pari puuta ja kävin tepsuttelemassa pienen pätkän kohti Surkanvaaraa, josko jatkaisin sinnepäin evästelyn jälkeen. Polku vaikutti hyvältä.

Aurinko lämmitti ihanasti. Syötiin kaikki eväät koiran kanssa puoliksi. Eväsleipien yrttivalkosipulituorejuusto taisi olla koiralle ihan gourmettia, sen verran tarkasti nuoleskeli leipäänsä makkaroiden paistuessa. Tiaisparvi tarkkaili meitä  ja yksi korppi lensi kauempana suolla. Tikkojen naputusta kuului monesta suunnasta.

Makkaraa mutustellessa huomasin, että oltiin istuskeltu paikallamme jo tunnin päivät. Matkan oli siis jatkuttava, jos aikoisi nähdä enemmän maisemia. Samalla paikalle tupsahti patikoitsijoita, jotka eivät aikoneet jäädä evästelemään. Erakkoluonteeni sai mukavan yllätyksen. Yleensä karttelen paikkoja, joissa on ihmisiä, mutta nyt kohdalle sattui sellainen vanhempi pariskunta, joiden juttelu sai minut iloiseksi. Olivat todella kokeneita ja innokkaita patikoinnin harrastajia, kiertäneet vuosikausia vaikka missä Vätsärit, Muotkat sun muut, joista monia kierrelleet poissa merkityiltä reiteiltä, viikon reissuja.
.. se ilo ja innostus, mikä hehkui heidän kertoessaan harrastuksestaan, teki vaikutuksen. Noin minäkin tahdon vapaa-aikani viettää, kunhan lapset ovat isompia, puolison kanssa retkeillen.
Rouva esitti valokuvaa kännykästään, jonka oli ottanut lähellä olevasta pahkasta. Niinpä päätin lähteä jatkamaan matkaani pahkan, eli Teretin suuntaan, polku on kuulemma hyvä ja kuiva sinne päin mentäessä.

Pitkospuumaisema vaihtui kangasmetsävoittoiseksi. Välillä oli koivikkoa, sitten männikköä ja paikoin todella satumetsämäistä kuusikkoa. Joissain kohdissa tuuli oli kaatanut puita rytisten. Pystyyn kuolleita puita oli paljon ja tikkoja näkyi olevan yhtä paljon työn touhussa. Ohitse vilahti yksi palokärkikin. Polku kulki suon reunustaa, joten aurinko lämmitti mukavasti poskea kulkiessani kohti Olkkosensaarta.

Löytyi se pahkakin

Yllättäen koira teki täyden pysähdyksen, haisteli ilmaa ja yksinkertaisesti kieltäytyi liikkumasta eteenpäin. Muutaman metrin yritin vetää remmillä "sahapukkia" perässäni pitkin polkua, kunnes pysähdyin miettimään, että mikä ihme sille tuli. Tuollainen ei todellakaan ole normaalia käytöstä koiralle, joka tahtoo aina kulkea edelläni, mieluiten turbovaihteella neliveto päällä (Kyllä, totta, en ole kouluttanut palveluskoiraani). Pysähtyessäni polulle, koira istahti ihan viereeni ja tuhahti...siinä vaiheessa katsoin parhaaksi tehdä täyskäännöksen. Ettei vaan olisi lähistöllä ollut karhu tai susi. Muut metsäneläimet kyllä aiheuttavat koirassani "heti-perään-reaktion". Se on meinaan tullut todistettua useasti... Jääköön patikointi vähemmälle. Olkkosensaari jäi bongaamatta, mutta ehtiihän sen myöhemminkin.

Koirakin löysi jalkansa ja vetovaihteensa suuntaa vaihtaessani ja saavuimme melko  nopeasti takaisin nuotiopaikalle, jossa hörpättiin hieman juotavaa. Autoa kohti se olisi sitten lähdettävä samaa polkua pitkin ennen pimeää. Parasta retkissä olisi, jos voisi kiertää rengasreittejä. Tänään ei kyllä paljoa harmittanut edestakaisin kulkeminen. Meillä oli hauska retki.

Koko reissun aikana en bongannut ensimmäistäkään ötökkää. Syksyn parhaita puolia pikkupakkasten jälkeen.

Ystäväni

Patvinsuon kansallispuistoon lähden taas joskus uudelleen ja ilman niitä aikatauluja. Muutaman tunnin aikana tuli patikoitua tai oikeastaan löntysteltyä kymmenisen kilometriä. Paljon on näkemättä. Todella paljon.

Retkeilkää ihmiset. Syksyinen luonto on upeaa.